Osk. E. Hellemaa
8.6.1873–11.7.1953

Sukuhaaran kuvat

Minulle on suotu mieluinen tehtävä piirtaa luonnekuva Osk. E. (Oskar Edvard) Hellemaasta sellaisena kuin olen hänet muistissani säilyttanyt. Sainhan elää hanen rinnallaan seitseman onnellista vuotta ja varmaankin cannelinilaiset sukuperinteet, jotka Hellmaneilla ovat kaksinkertaisina, koska vanhemmat ovat kahdenkertaiset serkut, osaltaan aiheuttivat sen, etta niin hyvin sopeuduimme toistemme seuraan. Sukulaisuudesta ilmeisesti johtui myös, että Oskari ja enoni Knut Cannelin – ja miksei muutkin veljekset – muistuttivat niin paljon toisiaan ulkonaöltä, että monet sekoittivat kadulla heidät toisiinsa luullen Oskaria Knutiksi ja päinvastoin.

Kun nyt tarkoitukseni on kertoa Oskarista, haluan alkaa aivan alusta, hänen syntymästän asti, sillä se oli sikäli erikoinen, että sekä äiti Henrika Carolina Hellman että tytär Augusta Heikel samaan aikaan odottivat lasta keväällä v. 1873. Kaksi tervettä poikalasta syntyikin, jotka molemmat saivat tuon kuninkaallisen nimen Oskar. Molemmat saavuttivat korkean iän ja toinen, "eno" Oskar kihlakunnanneuvoksen arvonimen, toinen, Oskar Heikinheimo, lääkintöneuvoksen arvonimen. Eno Oskar oli paljon myöhemminkin sisarensa Augusta Heikelin kodissa kutsuen häntä äidiksi Heikelin poikien mukana. Lämmin ystävyys jatkui hyvänä aina vanhuuteen asti ja molemmat he leskeksi jäätyään avioituivat samoihin aikoihin uudestaan, toinen Aini Vaulan, toinen Irma Selinin kanssa.

Oskarin verraton huumorintaju oli jatkuva viihtyisyyden luoja ja naurun kirvoittaja. Tekee mieleni tähän panna malliksi muutamia kielikukkasia, niinkuin niitä kauniisti kutsutaan, merkiksi etten kehu suotta hänen lahjakkuuttaan tällä alalla. Kas näin: Olimme lähdössä vieraisille sukulaisiin ja Osku vielä eteisessä silmäili kukkaronsa sisältöä ja minä kysäisin: "Mitä siellä oli?", jolloin hän empimättä vastasi: "Siellä oli matti', mutta sanoi sen sillä äänellä ja ilmeellä, että se olisi varmaan tässä tapauksessa kirjoitettava isolla alkukirjaimella kuten nimisanat. Toisen kerran, kun molempien kesämökit olivat varattuina, sanoin: "Nyt meillä ei ole kesähuvilaa", johon Osku taas vastasi vikkelästi ja tyytyväisesti: "Sinä olet minun kesähuvilani", joka tietysti tuntui minusta mukavalta. Vielä yksi samaan ryhmään kuuluva kompa: Lähtiessämme kylään sukuloitsemaan otti hän tulitikkurasiaan muutamia valiopostimerkkejä tuliaisiksi pojille. Näin, että sinne meni yksi "isoripsinenkin" ja kun kysyin, aiotko antaa tuon isoripsisenkin, sanoi Osku: "No, Sinä olet minun isoripsiseni"!

Liikuttavan humoristisen lapsuudenmuistonkin Oskari kertoi: Hän oli varmaan ollut silloin hyvin pieni, ehkä kolmen vuoden vanha, kun hän oli omin päin ollut ulkohuoneessa, mutta ei ollut saanut housujaan kiinni. Hän oli pihalla kysynyt eräältä naisihmiseltä: "Ookko ristitty?" – "Oon." – "Saat sitten panna mun housuni kii."

Oskarilla oli kyky tehdä toisiakin onnellisiksi ja siitä johtui, että hän itsekin oli aina onnellinen, tyytyväinen ja iloinen. Hän oli vaatimaton eikä vaatinut toisilta mitään. Hyvyys loisti hänen kasvoistaan. Hän kunnioitti ihmistä muotoon katsomatta. Tämän voin esimerkillä todistaa: Meillä oli kerran Ester Launiksen aikoihin muutama sukulaisvieras hänen kanssaan, ainakin oli Hansu Reinilä ja Lyyli Hellemaa ja joku muu. Samassa soi ovikello ja Osku riensi avaamaan. Näin, että siellä tuli meille tuttu mustalaisäiti sisään. Osku oli tapansa mukaan kohtelias ja alkoi esitellä hänet vieraille, tarjosi tuolin jne. Vieraat olivat vähän huvittuneita, ehkä jännittyneitäkin miten Osku selviää, mutta eihän siinä mitään hämminkiä tapahtunut. Osku oli tottunut virkahuoneessaankin kohtelemaan kaikkia asiakkaitaan samalla arvonannolla ja asiallisuudella.

Mutkaton ja vaatimaton käytös oli ehkä perua jo hänen lapsuudenkodistaan Oulussa, missä usein kokoontuivat seuroihin Lapista tulleet uskonveljet ja -sisaret, jotka polvistuivat vieriviereen tehden parannusta ja täyttä totta "autuuven asiassa" niinkuin tulee. Tai ehkä oli joskus jäänyt joku sovinto tekemättä, koskapa Oskari sitä eräässä kirjeessä murehtii, että "sovinnoita" ei ollut tehty.

On suuri ilon aihe, että sukututkimusta on niin helittämättä tehty sekä Hellmanin että Cannelinin suvussa ja että sukujulkaisu "Satavuotismuisto" ja sukutaulut on saaätu aikaan. Aikanansa varmaan nuorempikin sukupolvi löytää omat syntynsä syvät. Esim. Efesolaiskirjeen 1. luvussa sanotaan, että Jumala jo ennen maailman perustamista oli valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, edeltäpäin valinnut meidät lapseuteen hänen yhteyteensä. Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan ollen siihen edeltämäärätyt.

Irma Hellemaa Julkaistu Viestissä n:o 66 v. 1978.

Osk. E. (Oskar Edward) Hellemaa, aikaisemmin Hellman, syntyi Oulussa kesäkuun 8. päivänä 1873. Kouluopinnot ylioppilastutkintoa varten hän suoritti yksityisesti ja tuli ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta v. 1895. Opintojaan hän jatkoi Helsingissä saaden päästötodistuksen Helsingin Kauppa-opiston "korkeammalta erikoisosastolta ylioppilaita varten" v. 1896 ja suorittaen alemman hallintotutkinnon v. 1899. Välillä suoritti hän asevelvollisuutensa Henkivartioväen 3. pataljoonassa Helsingissä vv. 1897–98. – Vaasan lääninhallituksessa hän palveli 1900–1912, sitten Pietarsaaren kihlakunnan henkikirjoittajana v. 1919 asti ja sen jälkeen Lohjan kihlakunnan henkikirjoittajana vuoteen 1940, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Varsinaisen virkansa ohella hän toimi Vaasan Suomalaisen Säästöpankin ensimmäisenä kamreerina vv. 1907–1912 ja Keski-Pohjanmaan Säästöpankin hallituksen esimiehenå 1913–1919. Kirkkovaltuusmiehenä hän oli Vaasassa 1909–1912 ja Kokkolassa 1918–1919. Etelä-Pohjanmaan raittiuspiirin sihteerinä hän toimi 1902–1906 ja puheenjohtajana 1907 ja 80-vuotispäivänään hänet kutsuttiin piirin kunniajäseneksi. Suomen Henkikirjoittajain yhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja sihteerinä hän toimi 1919–1929 ja kutsuttiin myöhemmin yhdistyksen kunniajäseneksi. Hänelle myönnettiin vapaussodan ja jatkosodan muistomitalit. V. 1933 hänet nimitettiin SVR:n II luokan ritariksi. V. 1950 hänelle myönnettiin kihlakunnanneuvoksen nimi ja arvo ja hän sai valtion 40 vuoden virkakuntoisuusmerkin. Oulun Hellman -Sukuseuran kunniajäseneksi hänet kutsuttiin v. 1948. Hän kuoli 11.7.1953.