Otto Leopold Merikallio
29.1.1875–21.6.1954

Sukuhaaran kuvat

Mieluista on minun poimia muisteloita isästäni, "Vanhojen Hellmanien" nuorimmaisesta. Päivä jona palaan Isukan pariin on hänen viisivuotiskuolinpäivänsä, 21 kesäkuuta.

Niinkuin hyvällä lapsella konsanaan, oli isällänikin useita lempinimiä. Kihlasormuksessa oleva "Eno" oli suvun keskeinen, "Otto-poika" vävylään päästyä, "Olmio"-nimitys (O.L. M-io) koululaisten antamana onnistunut kutsunta. Myöhemmin vakiintui hänen omakeksimänsä "Isukka" korvikkeeksi vanhentavalle vaari-nimitykselle, jota ikinuori isämme ei ottanut omaksuakseen. Isähän oli nääs niin sielultaan kuin mieleltäänkin perin nuorekas sekä entisenä urheilijana fyysillisesti vallan voimakas. Ei edes kahdeksankymmenen taite saanut häntä tunnustamaan iän tuomia väsähdyksen oireita, vaikka raskaampi askel, ohimoiden täyshopea ja harteiden kaarre sen jo selvästi osoittivatkin.

Varhaislapsuuteeni ja vielä nuoruusmuistoihinkin liittyy ehkä tuntuvimpana isän ankaruus. Jyrkät kasvatusperiaatteet, kai Fredrik Mauritzin perua, aiheuttivat valitettavan usein "sisällissotia". Tosi lämmintä isällistä rakkautta tuskin koimme. Hänen toimiensa vuoksi pitkäaikaiset poissaolot kotoa olivat myös osaltaan loitontamassa lähentymistä. Lapsia isä ei oikein ymmärtänyt. Harvoin hän polvella piteli tai helmassansa hellitteli. Hän kyllä rakasti meitä, kaipasi vastarakkautta haluten omilla erikoismenetelmillään saada osakseen kiintymyksemme. Lukemattomat kiiltokuvat, leikkikalut, yhteiset kehittävät askartelut, sanaleikit, tikkupelit, dominot – nämä toimivat välikappaleina. Mutta niin vain kävi, että turhantarkat pöytätavat ja vallattomien lapsien liiallinen vapaudenkahlinta synnytti välien viileyden, joka ei myöhemmissä vaiheissakaan tahtonut lämmetä.

Isällä oli omat luonteenvikansa – kenelläpä meistä ei sellaisia olisi – mutta näiden vastapainoksi hänessä oli hyvin paljon ihailtavia ominaisuuksia. Hän oli aina avulias, hän oli välitön ja leikkisä, uskollinen itselleen ja kaikelle, minkä oikeaksi ja todeksi tiesi. Ja kuinka äärettömän perusteellinen hän oli toimissaan ja sitkeä töissään. Kuvaavimpana lienee hänen opettajauransa päätyttyä aloittamansa kielikirjan aikaansaannos, joka liki kymmenvuotisen uupumattoman uurastuksen jälkeen valmistui juuri kuoleman kynnyksellä jääden kuitenkin valitettavasti kustannusvaikeuksien vuoksi vain käsikirjoituksena hallintaani.

Isä oli innokas tietojen kartuttaja ja aikaansa tarkoin seuraava mies. Suuri kirjastonsa alleviivattuine opuksineen on siitä elävimpänä todisteena. Poliitikko hän ei ollut, mutta seurasi mielenkiinnolla kaikkien puolueiden sanomalehtiä. Kokoomuslaisen kantansa hän toi tarvittaessa esiin.

Ihanteita oli isällä. Hän palvoi kauneutta, piti taiteista, rakasti musiikkia. Kauniit hengelliset- ja kansanlaulut olivat hänelle mieluista kuunneltavaa. Itse hän soitti ainoastaan Kalle-sedältä joskus nuoruudessaan hankkimaansa oboeta. Hän perusti Haapaveden mieskuoron, jossa oli innolla mukana toista bassoa laulamassa.

Rantosen kartanokamari on erikoisuuksineen muistuttamassa isän kiintymyksestä luonnontieteisiin. Hänen korkattivuorelta tuomallaan upealla honganoksalla on haukkaa, palokärkeä, lumikkoa ja liian paljoon pannukakkuun kuollutta siipioravaa. Toisilla oksilla millä mitäkin muuta topattua elikkoa, maakotkia, merikotkaa, tunturpöllöä, riskiläparia, ahmaa – kaikki Aarne Hellemaan kättentöitä. Lisäksi vielä Erkki Hellmanin laittamat kauniit perhos- ja kovakuoriaiskokoelmat. Oudompi vieras otaksuikin isäni olevan luonnontieteiden maisterin. Mutta eipä ihmekään, olihan hän henkeen ja vereen yksiä samoja "lintu-Merikallioita". –Ruumiin terveydekseen ja vapaa-aikojensa tapoksi touhusi isä tomerasti kotiympäristönsä kaunistamiseksi. Kirveskassara tai vesuri kourassa perkaili vesakoita, kokoili kukkasille kivikkoryhmiä, istutti puita tehden kaiken kukkuraksi kauniiseen luonnonpuistoomme, Petäjikköön, omalaatuisen "tuhansien turhuuksien kaarisillan".

Isä oli laisensa, originelli, tiedemiestyyppi, perheen päänä vaikeasti ymmärrettävä. Mutta joka isää osasi oikein käsitellä, selviytyi hänen kanssaan hyvin. Avomielinen, liiankin avomielinen hän oli uskoutuen hyvissä jos pahoissakin elämänkokemuksissaan ystävilleen. Tästä samasta koneesta, jolla nyt puolestani naputtelen muistoja manallemenneestä isästäni, lähti arkittain uskoutumisia "luottamuksellisesti vain meidän muutamien kesken", joissa me lähimmät omaisensa saimme useimmiten olla ruodittavina. Mutta näitä purkaantumisiaan ei isä varmaankaan tehnyt pahoittaakseen meitä, vaan saadakseen tukea ja lievennystä vaikeuksiinsa.

Kukapa oli kunnollisempi elämäntavoiltaan kuin isä, kuka tunnollisempi tehtäviensä toteuttamisissa. Koulutöissään ajatteli hän aina vain oppilaittensa etua, etenkin heikompien oppilaiden, joille hän voimiaan säästämättä antoi ilmaista yksityisopetusta. Käsite "raha" oli isälle toisarvoinen. Kaipa juuri tämän vuoksi esitti hän äitini saatua talousneuvoksen arvonimen omaksi tittelikseen "talousneuvoton". Rehti ja rehellinen oli isä. Niin rehellinen, ettei hän edes uskonut, että jokin kanssaihminen saattoi valehdella. Hän oli rivouden, juoppouden, kortinpeluun ja valheen vihamies. Entä hänen suuri sukurakkautensa ja hänen lapsuudenkodistansa peräisin oleva kristillismielinen elämänkatsomuksensa! Ne olivat isäni vahvimpia ja ihailtavimpia luonteenominaisuuksia.

Vasta ihan viimeisinä isäni elinvuosina, jolloin häntä yksin hoivailin, pääsimme me yhteisymmärrykseen, ja ollessamme käsikädessä hänen nukahtaessaan ikiuneen, tunsin kuinka paljon hän meitä lapsiaan oli rakastanutkaan ja tahtonut pitää meitä loitolla maailman pahasta. Suurella kunnioituksella ajattelen ihanaa äitiäni ja kunnon isääni, puhdassieluista, hyveitä harrastanutta isääni, joiden molempien muistoa hellien vaalin.

Hilkka Merikallio
Kirjoitus julkaistu v. 1965 Viestissa n:o 39.

Otto Leopold Hellman, sittemmin Merikallio, "Otto-eno (-setä)" syntyi Fredrik Mauritz ja Henrika Carolina Hellmanin kolmantenatoista ja nuorimpana lapsena Oulussa 20.1.1875. Hän tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta klassillisesta lyseosta v. 1897 ja kävi sen jälkeen Raahen Porvari- ja kauppakoulun vv. 1897–98. Asevelvollisuutensa hän suoritti kesällä 1898 ja kesällä 1899 Lohjan ja Maikkulan reservikomppanioissa. V. 1899 hän suoritti alkuopintoja alempaa hallintotutkintoa varten Helsingin Yliopistossa, mutta on sitten suomen, ruotsin ja saksankielen kirjeenvaihtajana ja kirjanpitajänä Hampurissa vv. 1899–1901 ja Helsingissa 1901–1904. Vuodesta 1905 han oli opettajana eri kouluissa jatkaen välillä opintojaan. Kasvatusopin tutkinnon hän suoritti v. 1910 ja fil.kand. tutkinnon v. 1919 pääaineenaan germaaninen filologia. Fil. maisterin arvon hän sai v. 1923. Vuodesta 1925 vuoteen 1942 eli eläkkeelle siirtymiseensa saakka hän oli saksan ja ruotsinkielen ja kirjanpidon opettajana Haapaveden Yhteiskoulussa. Opettajantoimensa ohella han osallistui Haapaveden Kotimarjalan toimintaan. Hänen harrastuksistaan on mainittava lintumaailman tutkiminen ja luonnonsuojelu sekä suvun yhteiset asiat. Hän on ollut aloitteentekijänä ja puuhamiehenä monissa Oulun Hellman -suvun yhteisissä hankkeissa kuten SUK:ssa, Satavuotismuiston toimitustyössä ja Oulun Hellman -sukuseuran perustamisvaiheissa. Sukuseuran kunniajäseneksi hänet kutsuttiin v. 1948. Viimeisinä vuosinaan hän saattoi päätökseen kielikirjan "sanontatapoja eri kielissa" (Englanti-saksa-suomi), jota kuitenkaan ei ole painettu. Otto-eno kuoli kotonaan Haapavedellä kesäkuun 21 päivänä 1954.